Epäonnistumisen varjopuolet

Istuin korkealla puun oksilla ja katsoin taivaalle lehtien välistä. Taivas oli sininen ja oli tyyntä.  Näpräsin sinistä amulettia joka roikkui kaulassani ja pohdin asioita. Voisin yrittää tänään jotain uutta. Vaikkapa linnuksi muuttumista. Linnut olivat mielestäni tyhmiä, ne sai helposti kiinni. Mutta ne olivat myös kauniita ja ne osasivat lentää. Käänsin päätäni hieman ja suljin silmäni. Avasin silmäni kuitenkin pian. Voisin muuttua kalaksi. Muutuin pieneksi kissaksi siinä samassa ja laskeuduin alas puusta. Parin metrin korkeudessa hyppäsin alas ja muutuin ihmiseksi ennen kuin tömähdin maahan.

Joki oli hyvin lähellä joten olisin viidessätoista minuutissa perillä, pohdin ja lähden kävelemään joelle. En törmää matkalla keneenkään, en laumalaisiini taikka muihin. Hiljaisuus oli piinaava, aivan kuin jotain odottamatonta tapahtuisi minä hetkenä hyvänsä. Aika kului nopeasti ja kiristin vauhtiani lähestyessäni jokea. Jokea ympäröi tiheä kasvillisus jonka läpi sai seikkailla. Joki oli äkkisyvä ja virtasi verkkaaseen tahtiin ainakin tässä kohtaa. Siitä huolimatta astuin jokeen. Virta ei vienyt minua mukanaan, pysyin paikoillani ja vettä oli hieman yli lantioni. Hengitin syvään ja yritin muuttua lentokalaksi, ne osasivat lentää ja uida. Sen takia ne olivat kiehtovia.

Tunsin pientä väreilyä, sitten kuulin kahinaa kun suomut toivat uuden ulkomuodon. Kahina loppui ja väreily pysähtyi. En ollut muuttunut lainkaan. Nousin pois vedestä välittömästi. Tunsin poltetta rintakehässäni. Parahdin huomatessani kuinka amuletti suli läpi vaatteideni kiinni ihooni. Yritin repiä amulettia irti itsestäni mutta se katosi. Tunsin kihelmöintiä käsissäni. Vaalea ihoni alkoi sinertää. Sininen väri vaelsi käsistäni koko ajan vain ylemmäs ja toi mukanaan erimuotoisia kuvioita. Parahdin ja yritin hinkata niitä pois. Kuviot olivat samoja mitä amuletissa oli ollut.. Nyt niitä oli tosin tusina ja sininen väri ei lähtenyt pois.

Riisuin vaatteeni ja katsoin kuvajaistani veden pinnasta. Kosketin kasvojani. Tumman siniset erimuotoiset kuviot olivat peittäneet myös kasvoni. Koko kehoni. Olivatko silmäni keltaiset? En ollut täysin varma. Lähdin hoipertelemaan kauas joesta. Yritin saada kuvioita irti kehostani, mutta se vain sattui. Kosketin käsiäni ja ihoni tuntui erilaiselta. Kynteni olivat siniset myös. Olisin halunnut itkeä mutta en pystynyt. Olin niin järkyttynyt. En voisi palata laumani luokse tämän näköisenä. Näytin... erilaiselta. Epänormaalilta. Kamalalta... Henkäisin.

"Jes, jes jess..." sanon ja yritän muuttua sudeksi. Kuulin kahinaa ja olen taas oma rakas itseni. Kaunis musta susi. Hymyilen onnellisena ja heilutan häntääni. Tosin... tunsin oloni kummalliseksi. Aivan kuin tämä ei olisi minun muotoni. Aivan kuin... olisin ottanut jonkun muun muodon. Lähdin juoksemaan takaisin laumani luokse. Halusin päästä vain nukkumaan ja olla rauhassa. Juoksen onnellisena hymyillen, kilometrin pituisen matkan ja näen jo tuttuja kasvoja. Hymyilen heille ja he hymyilevät hämmästyneinä minulle. Muut laumalaiset olivat jo menossa nukkumaan ja niin minäkin. Kuulin äänen takaani ja muutuin tahtomattani erinäköiseksi. Katsoin alas tassujani. Sinistä lyhyttä karvaa ja tumman sinisiä kuvioita. Ei... ei. "EI!" huudan ja peräännyn. Katson taakseni ja näen johtajan. Lähestyn häntä ja sanon:

"Voin selittää! Tämä ei ole sitä miltä näyttää! Anna anteeksi sir!" pyytelen anteeksi panikoiden mutta tiedän että minulle ei käy hyvin. Katson hänen armottomia kylmiä silmiään ja toivon että hän ymmärtäisi.


//Rainer jatkaa.

Katsoin tuota... Sekasikiötä! Oikein oksetti, ja tunsin veren kuohahtavan suonissani, ja varenpunaisen silmäni leiskuvan vihasta. En voinut sietää tälläistä! Tuo, ei ollut, ruumiillista kauneutta! Tuo, oli rumaa ja suorastaan yököttävää! Olisin kai itkenyt pahoinvoinnista jos olisin ollut ihan sellaista sorttia. Murisin uhkaavalla äänellä ja kyyristyin hitusen. En osannut sano mitään juuri siinä tilanteessa, hän oli nyt ruumiillisesti ruma ja epämuodostunut, joten hänen ei tarvitsisi enää elää...
Katsoin muita laumalaisiani ympärilläni, antaisin heille nyt taas näytteen siitä miten käy, jos ei ole ruumiillisesti täydellinen, paljastin hampaani, ja olin valmis iskemään hampaani tuohon nyt outoon... Olioon kiinni!

Katsoin johtajaa kauhuissani. Hän näytti siltä että räjähtäisi vihasta pian. Kaikista pelottavinta oli se ettei hän sanonut mitään. Hän murisi ja kyyristyi.

"Sir?" kysyn peloissani ja yht'äkkiä hän haukahtaa kovaa ja hyökkää kimppuuni. Yritän peloissani paeta ja juoksen karkuun. Pieni pamahdus ja hän on edessäni. Hän kaataa minut maahan ja yrittää repiä kaulaani. Vingun ja yritän paeta. En uskaltanut kajota häneen. En voinut käyttää voimiani joten taisteleminen oli vaikeaa. Pääsen irti hänen hampaistaan raapaisemalla hänen korvaansa. Kaulani oli veressä ja siihen sattui kun juoksin. Kun olin juossut kauas lauman luota pysähdyin. Katsoin ympärilleni ja pian kuuluikin se tuttu ääni takaatani.

Lähdin hänen peräänsä, näin ärtynyt olin tästä asiasta! En voinut antaa hänen elää, en siksi että hän joutuisi kestämmään omaa itseään, enkä siksi että kaikki laumassani kai luulisivat minun heltyneen! Mutta minä en heltynyt! Olisi hyödytöntä käyttää teleportausta kun juoksee, ja ei voinut keskittää tahtoaan mihinkään tiettyyn paikkaan koska en ollut varma minne hän pyrki.

Vilkaisin taakseni heti. Olin erehtynyt. Siellä ei ollut ketään. Katselin ympärilleni ja ajattelin että hän ei enää jahdannut minua. Tunnin päästä alkaisi hämärtämään joten minun pitäisi löytää nukkumapaikka pian. Lähdin kävelemään rauhallisempana kauas Zawls lauman alueelta. En ollut yksin vaikka olin hetken luullut niin. Minut kaadettiin maahan niin että selkään sattui. Ulvahdin ja pysyin paikoillani. Selkään sattui pirusti ja tunsin lämpimät kyyneleet jotka valuivat kasvoillani.


"Luulitko että pääset pakoon!? Luuletko että antaisin tuommoisen taudin kävellä reviirilläni!?" hän karjuu ja päästää minut irti. Uikutan maassa kasvot pölyn peitossa ja yritän nousta ylös.

"Sinä suden irvikuva! Saat kuolla!!" hän huutaa ja iskee hampaansa vatsaani. Pääsen irti mutta kaadun maahan. Vilkaisen vatsaani. Kaksi syvää viiltoa vuosivat verta runsaasti ja minua iljetti. Hän sylkäisee maahan ja katsoo minua inhoten.

"Ihan sama. Kuolet kuitenkin pian enkä halua koskea saastaiseen vereesi enää." hän sanoo ja katoaa jättäen jälkeensä mustan savupilven. Jäin itkemään maahan ja otin nopeasti ihmisen muodon. Nousin ylös ja lähdin nilkuttamaan saaren keskiosaan, ihmisten luokse.



Hämärä laskeutui nopeasti ja minä ryömin maassa kasvien seassa. Päälläni oli pelkät rääsyt, en pystynyt keskittymään ja luoda parempia vaatteita ylleni. Hiuksiini oli tarttunut lehtiä ja risuja mutta en välittänyt niistä. Toinen käsi vatsan haavojen päällä kuljin kunnes en enää jaksanut.


"APUA!!!" huudan viimeisillä voimillani ja viimeinen asia jonka näen, on hätääntynyt valkoinen pulu, verkon alla. Pyörryin siinä samassa.

Kävelin kohti muureja, ja haukottelin. Näin aikainen aamu, ja me joutuisimme tietysti käymään katsomassa ansat, jotka Relg oli virittänyt maastoon eilen. Miksi juuri minä olin joutunut tuon saakelin kiihkoilijan mukaan tarkastamaan ansat? Halusiko Polana väkisin laitta minut johonkin tälläiseen tehtävään? Murahdin hitusen itsekseni ja katsoin Relgiä joka käveli vakavana vierelläni. Kaupungin muurit olivat suuret ja kun pääsimme niinsanotulle 'ovi-aukolle' niin vartia kysyi menolupaa... Näytin sen hänelle vastahakoisesti ja saimme jatkaa. Relg katsoi ympärilleen. Itse näytin väsynyttä naamaa. - Missä se lähin ansa on? kysyin ja haukottelin.




- Vajaan kilometrin päässä! Se on ansa pienriistalle, joten se kannattaa kai katsoa ensin ennenkuin menee muualle! hän selitteli ja kohautti olkapäitään.




Katsahdin ympärilleni, ja pian tajusin liikettä silmäkulmassani, käänsin tietysti katseni heti siihen suuntaan ja kurkotin käteni vikkelästi tikarin kahvalle, joka oli vielä tupessa vyötettynä tietysti vyötärölleni. Kuitenkin hellitin otteeni tikarista kun tajusin mitä näin...

Olin niin innoissani tästä päivästä. Relg oli eilen käynyt laittamassa ansoja metsään joten voisin yrittää päästä hänen mukaansa tänään. Kävelin hiljaisella kadulla normaaliin tahtiin ja katsoin ympärilleni. Ihmisiä oli hyvin vähän eivätkä he huomaisi minua jos nyt hieman juoksisin. Laitoin lentäjänlasit silmilleni ja juoksin. "...kymmenen, yksitoista, kaksitoista..." lasken mielessäni ja pysähdyn pian. Otan lasit pois ja laitan ne taskuuni. Nojaan tummahiuksiseen mieheen rennosti ja sanon:


"Pääsenkö mukaan Relg?" kysyn ja hymyilen. Vaalea, sotilaallinen maastokuvioinen puku ylläni, näytin aika viralliselta. Siltä kuin olisin sotilaan virassa, vaikka työni oli kaukana sotilaan työstä. Hymyilen säteilveää hymyäni ja odotan vastausta. Jos en pääsisi mukaan livahtaisin mukaan, sillä minähän en jättäisi tätä seikkailua väliin.

Katsoin naista joka minuun nojasi, ja käyttäydyin eleestä huolimatta aika rauhallisesti. Outo naikkonen... Sitten käännyin Relgiin joka katsoin tavalliseen tapaansa ahdistuneena vain vähänaikaa naiseen ja sitten metsään edessään. - Sinä et voi tulla mukaan! Tämä ei sovi naisille! hän vastasi ja lähti kävelemään eteenpäin. - Mennään Silkki!




Naurahdin hitusen huvittuneena ja virnistin ivallisesti. - Relg on oikeassa, kipitä kotiisi ja mene vaikka... No mitä te naiset yleensäkkin teette! No mene vain kotiisi tekemään kaikkea tavallista! sanoin hänelle ivallisesti ja lähdin Relgin perään.

En voinut tulla mukaan? Minä en voinut tulla mukaan koska olin nainen? Anteeksi vain, töykeää. Mies vieressäni naurahti huvittuneena. Hän virnuili ja sanoi:

"Relg on oikeassa, kipitä kotiisi ja mene vaikka... No mitä te naiset yleensäkkin teette! No mene vain kotiisi tekemään kaikkea tavallista!" Mies sanoi ivallidesti ja lähti Relgin mukaan. Katsoin heidän menoaan ja hölkkäsin normaalia vauhtia kulman taakse. Vilkaidin sieltä porteille ja muuan vartija alkoi sulkemaan portteja. Juoksin ulos ovista ja katsoin nyt ulkopuolelta kuinka ovet sulkeutuivat. Hieroin silmiäni hieman. Kymmenen metrin matka ei ollut paha juosta, sen silmät kestivät. Näin Relgin ja sen Silkin kävelemässä kauempana ja he katosivat metsään. Juoksin heidän luokseen ja hymyilin.

"Onks' ansoille pitkä matka?" Kydyn ja hymyilen heille kävellen heidän välissään. Puita oli hirveästi ja nurmikko tuoksui ihanalle. Lintuja oli paljon myös ja kaikki oli niin kaunista. Tämä oli ensimmäinen kertani porttien ulkopuolella.

Vilkaisin Relgiä joka säikähtäneenä naisen äkilliseen tulemiseen oli pysähtynyt ja hypähti kauemmaksi. - Älä koske minuun! hän murahti hätiintyneesti ja hetken naista katsottuaan.




Katsoin itse taaksemme muureihin ja sitten katsoin Relgiä. - No ei hän enää voisi palata muurejen sisäpuolelle! murahdin väliinpitämättömästi. - Vaikka tuo nyt onkin vain vähänmatkan päässä niin tuohan eksyisi kuitenkin matkalla!





Relg katsoi minua kuin olisin ollut naisen puolella. En itseasiassa ollut, olin puolueeton, mutta ajttelin jotenkin järkevämmin kuin tämä. Relg murahti ja puri selvästi hammastaan. - No hyvä on sitten, olkoon mukana!

Nauroin hieman ja hymyilin heille. Relg oli outo. Enhän minä ollut lähelläkään häntä, eikä minulla ollut aikomustakaan koskea häneen. Pääsin heidän mukaansa ja olin iloinen. Kävelin verkkaaseen tahtin heidän ohitseen ja sanoin:


"Hyvä että otitte minut mukaan. Olen helposti kahden miehen veroinen." kerron tosissani ja hymyilen. Relg kävelee pian ohitseni ja kävelee edellä. Pysähdyin ja katsoin häntä kyllästyneenä. Silkki niminen mies kävelee viereeni ja katson häntä kysyvästi. Kävelemme Relgin perässä sanomatta sanaakaan.

"En ole nähnytkään sinua ennen." sanon musta hiuksiselle miehelle. Katsoin hänen kasvojaan tarkemmin vaikka hän ei halunnut että katsoin niitä. Ahaa, nyt tiesin kuka hän oli. Hymyilen itsekseni ja kävelemme pienen alamäen alas.

"Kheldar de Raven, huonomaineinen juoppo joka tuhlaa perintönsä alkoholiin." sanon naurahtaen ja Relg kertoo että olemme pian perillä. Vilkaisin kelloa ranteessani. Kello oli puoli kymmenen. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja kaikkialla oli hieman märkää. Yöllä oli satanut kunnolla mutta aurinko kuivatti paikat nopeasti.

Huokaisin pettyneenä ja hymyilin hitusen viekkaasti. - Minunhan maineeni sitten leviää ympäriinsä kuin rutto! naurahdin ivalliseen sävyyn. - Ja voisimme olla puhumatta koko asiasta, en halua kuulla juuri tällä hetkellä mitään siitä että olen juoppo, nytkin istuisin mielelläni vain baarissa ja tuhlaisin sen perintöni enemmän kuin mieluusti!





Loppujenlopuksi olimmekin hiljaa, ja seurasimmen Relgiä. Oli outoa että melkein kaikki tunsivat minut vain juoppona... En ollut kunnollinen juoppo, olin vain mieltynyt hyvään viiniin ja olueen. Hyväksyin itse elämäntapani... Ja sitäpaitsi kaikkien olisi jo tähänmennessä pitänyt tietää että olen taskuvaras. Outoa että se ei ollut levinnyt! No annoin asian olla ja katsoin Relgiä joka oli ilmeisesti tyhjentänyt yhden ansoista. Hän ojensi minun kannettavakseni yhden peuranvasan ja huokaisin. - Ja minäkö nämä kannan? kysyin ärtyisänä.





Relg mulkaisi minua ja huokaisin hitusen. - Minä kannan sen seuraavan kyllä sitten itse! hän murahti ärtyneenä. - Se on vain vähänmatkaa tuonnempana!






Huokaisin taas ja seurasin Relgiä joka lähti reippaasti marssimaan sinne missä seuraava ansa oli. Kävelin hänen perässään ja kannoin selässäni sitä peuranvasaa. Relg oli jäänyt seisomaan paikalleen ja hän katsoi eteenpäin ja vapisi hitusen. - Relg? kysyin ja Relg näytti ahdistuneelta, aivan kuin hän olisi nähnyt jotain kauheaa.





Käänsin itsekkin katseeni tuohon suuntaan, ja nyt vihdoin tajusin, mitä hänkin oli nähnyt. Näky oli jotenkin karmea...

Ensimmäisessä ansassa oli peuran vasa. Relg laittoi ansan takaisin paikoilleen ja katsoin kuinka miehet tekivät töitään. Kheldar otti vasan ja kantoi sitä. Lähdimme seuraavalle ansalle jonne oli noin viisikymmentä metriä matkaa. Kävelin hiljaa heidän perässään ja katselin Kheldarin sylissä olevaa vasaa. Käänsin katseeni takaisin jalkoihini ja törmäsin Kheldariin.


"Mitä nyt." kysyn ja katson Kheldaria. Katson minne Kheldarkin katsoi ja säikähdin. Verkon lähellä makasi joku. Kirmasin tämän luokse hetkessä ja kyykistyin. Käänsin hänet oikein päin. Hänen kaulassaan oli verta ja hänen kätensä olivat veressä. Nainen oli todella kylmä mutta saatoin tuntea sykkeen vielä.


"Relg, sä sanoit että kannat seuraavan." sanon ääni väristen hänelle ja katson naisen likaantuneita kasvoja. Hän ei ollut kaupungista kotoisin. Hänellä oli rikkinäiset, ruskean väriset vaatteet jotka näyttivät vanhoilta. Hänellä ei myöskään ollut kenkiä jalassa. Hänellä oli verta paljon räsyisessä mekossaan, joten revin mekon enemmän rikki verisen kankaan kohdilta. Hänen vatsassaan oli kaksi syvää haavaa jotka kaipasivat hoitoa.


"Tulkaa auttamaan! Hänet on vietävä kaupunkiin tai hän kuolee!" huudahdan kauhuissani ja katson noita avuttomia miehiä pyytävästi.

Tönäisin Relgiä lähemmäksi tuota haavoittunutta naista. Relg katsoi kuolleen näköistä naista hysteerisenä ja peloissaan. - En minä voi! hän vastusteli kun olin työntänyt hänet aivan maassa makaavan naisen vierelle.



- Sinähän kannat, tai itket ja kannat! Sinä sanoit kantavasi seuraavan, joten sinähän, silloin kannata! vastasin tiukasti ja Relg vilkaisi minua pyytävänä. Katsoin häntä itse tiukasti.




Relg otti tuon loukkauksena ja hän huokaisi värisevällä äänellä. Häntä pelotti... Hän kyykistyi naisen vierelle ja hyvin hellävaroen nosti hänet käsvarsilleen. Kun Relg kääntyi niin tajusin että hän itki. Hän puristi naista rintaansavasten kuin olisi aikonut pitää hänet aina siinä. Heilautin vasan paremmin harteilleni ja katsoin kuinka Relg lähti nopeaa kävelyä viemään naista pois metsästä. Oikeastaan minua ihmetytti se miten hän edes oli uskaltanut ottaa naisen syliinsä!

Relg ei puhunut mitään koko matkalla mutta kun näimme muurit lähempänä niin hn lähti hölkkäämään. Vilkaisin yllättyneenä sitä toista naista, jonka nimeä en edes ollut äkännyt kysyä, kai koska ei sillä niin väliä olisi ollut. Muurin luona seisova vartia katsoi meitä vain nopeasti ja huusi käskyt avata portit muurien sisäpuolelle. Relg ei edes pysähtynyt hengähtämään porttien ulkopuolelle, portit olivat jo auki kun hän meni niistä sisään. Hän taisi ottaa käskyni hitusen kirjaimellisesti.

Sen jälkeen kun Relg oli ottanut naisen syliinsä minä olin juossut porteille. Yritin saada vartijan avaamaan portin mutta hän sanoi että ei avaa sitä. Kerroin että löysimme puolikuolleen metsästä ja portit on pakko avata. Mies sanoi ettei usko minua ennen kuin näkee sen puolikuolleen. Olin kirmannut takaisin Relgin ja Kheldarin luokse. Relg hölkkäsi ohitseni ja nän kyyneleitä hänen silmissään. Tunsiko hän tuon naisen? Katsoin Silkkiä kysyvästi mutta hänkin juoksi ohitseni.

Sprinttasin Relgin luokse ja sanoin:


"Viedään hänet Polanan luokse, olen kuullut että hän on hyvä-" mutta Relg hölkkäsi jo kohti kaupungintaloa jossa Polana oli. Porteilta oli vain pari sataa metriä kaupungin talolle ja hölkkäsin Relgin perään. Relg ei näyttänyt väsymyksen merkkejä hän vain jatkoi hölkkäämistään. Katsoin häntä ja juoksin kaupungintalolle. Avasin ovet ja kirmaisin sisään. Löysin Polanan suuresta huoneesta jossa oli kirjahyllyjä jai toimistopöytä jonka takana tämä istui.


"Me löydettiin haavoittunut nainen metsästä. Etsitkö hänelle huoneen nopeasti?" kysyn vakavana ovelta ja Polana nousee ylös toimistopöytänsä takaa. Hän kiiruhtaa mukaani ulko-oville. Näen Relgin jo ja hän kantaa naisen sisälle. Polana ohjaa meidät ensin keittiöön ja keittiön kautta pieneen huoneeseen jossa oli sänky. Relg laskee naisen siihen ja palaa keittiöön. Pian Kheldarkin saapui talolle hengästyneenä ja rämäyttää vasan keittiönpöydälle. Istun pöydän ääressä jalat pöydällä ja kädet puuskassa, niin kuin Kheldar ja kätensä ristinyt Relg. Polana oli jäänyt naisen luokse toiseen huoneeseen ja luultavasti pyytäisi meidät sinne pian.

Kheldar istui viereeni tuolille kun rukoilin ja se häiritsi kovasti. Rintani, ja myös käteni, olivat naisen veressä. Olin koskenut häneen! Kyyneleet tuppasivat vieläkin tulemaan silmiini, ja tajusin Kheldarin katsovan minua. Vilkaiin häntä ja jatkoin rukoilemistani. - Mitäs tälläkertaa?


- Miten niin mitäs tälläkertaa?! tiukkasin ja hetkeksi lopetin rukoilun.


- Polana hoitaa naisen kuntoon, ei hänen puolestaan tarvitse rukoilla, Kheldar kertoi ja taputti minua olkapäälle.


- EN MINÄ SIKSI RUKOILEKKAAN!!! huusin hänelle ja hän katsoi minua kysyvästi. - Minä koskin häneen ja se oli syntiä! Minä yritän hyvittää tekojani jumalalle! Älä häiritse minua!


- Sinä siis väität että kun kannoit hänet tänne niin se oli syntiä? hän tiukkasi minulta ja katsoi minua epäuskoisena.


- Se oli ehkä hyvä teko, mutta se oli täydellistä syntiä! selitin ja jatkoin rukoilemista hartaaseen tahtiin.

Katsoin vierestä kuinka Relg "ragesi" -niin kuin oppilaat tuppaavat koulussa sanomaan- Kheldarille. Yritin peitellä hymyäni joka kiri kasvoilleni. Ei kukaan voinut oikeasti olla noin suuri kiihkoilija. Siis oikeasti. Polana pyysi meidät huoneeseen jossa hän oli, mutta Relg ei tullut.


"Mistä te löysitte hänet?" hän kysyy puhdistaessaan naisen haavoja. Räpyttelen silmiäni hämästyneenä, miten hän oli saanut verenvuodon tyrehtymään.


"Öm, kilometrin päästä. Etelästä-ei kun Idästä." korjaan ja Silkki hymyilee merkillisesti vieressäni. Häntä nauratti selvästi.


"Oliko hän pyörtynyt kun löysitte... hänet." hän kysyy ja nyökkäilen.


"Kyllä." Silkki sanoo Polanan laittaessa sideharsoa naisen kaulalle. Polanan kädet eivät olleet veressä lainkaan, todella outoa.


"Hän herää jonkin ajan päästä, syke on noussut normaaliksi joten hän nukkuu vain." hän kertoo ja vilkaisen Silkkiä. Hän tuntui tuntevan Polanan, voisin ehkä kysäistä hieman Polanasta. Hän kun tuntui olevan mitä loistavin parantaja. Sai puolikuolleen takaisin henkiin.


"Billie, keittiössä on ruokaa, voisitteko tehdä hänelle jotain syötävää?" Polana kysyy ja nyökkään. Kävein keittiöön ja avasin pakastimen. Katkarapuja, voisin tehdä katkarapu keittoa. Siinä ei kestäisi kuin kymmenen minuuttia.


"Khedar, sä saat paistaa leipäpalat, älä polta niitä." sanon ja yritän saada jäätyneitä katkarapuja irtoamaan toisistaan. Kheldar ottaa katkarapu pussin käsistäni ja puristaa sitä jolloin katkarapu klöntti muuttuu pienemmäksi.


"Ei se nyt niin vaikeeta voinut olla?" hän naurahtaa ja hymyilee ivallisesti. Hymyilen hieman ja avaan pussin. Tämä oli tullut kuivaltamaalta, aika kaukaa siis. Katkarapuja ei myyty torilla taikka mustassamarketissa. Nämä olivat hyvin harvinaisia. Laitoin katkaravut kattilaan ja kaadoin sinne vettä kuusi desilitraa. Lisäsin paprikaa ja sipulia, sekä jonkin moisen kasvisliemi kuution, johon en ollut ennen törmännyt. Laitoin keittoon myös hieman pippuria ja muita aineksia. Meinasin unohtaa ruokakerman mutta löysin sitä jääkaapista. Istahdin pöydän ääreen ja jäin odottamaan keiton valmistumista. Ruokakermaa, lihaliemikuutioita ja katkarapuja? Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni kun sain käyttää moisia aineksia.


Kheldar oli paistanut pieniä leivän paloja ja söi niitä vaikka olin kieltänyt. Keitto oli alle puolessa tunnissa valmis ja kaadoin sitä hieman lautaselle. Lisäsin keittoon pieniä leivänpaloja -joita oli ika vähän Kheldarin takia- ja kävelin keiton kanssa huoneeseen jossa Polana oli. Avasin oven ja näin naisen hereillä. Hän näytti melko uhmakkaalta ja hän katsoi minun ohitseni keittiöön. Vilkaisin taakseni ja näin hänen tuijottavan Relgiä. Kävelin kuitenkin huoneeseen ja laitoin keiton pienelle yöpöydälle.

Katsoin ensin sitä puolikuollutta naista ja sitten Polanaa joka istui hänen vierellään levollinen ilme naamallaan. - Olivatko hänen haavansa kuoleman vakavat? kysyin oven suusta.


- Hän olisi kuollut ilman hoitoa! Polana selitti ja hymyili hitusen minulle. - Hyvä että löysitte änet metsästä ennenkuin hän olisi kuollut.


Hymyilin hänelle oikeastaan aika tavallisesti, en ivallisesti, ja katsoin vironnutta naista joka katseni ohitseni kohti paikkaa jossa Relg oli. Polana nousi ylös ja siisti sinisen mekkonsa helmoja hitusen. - Jätän teidät puhumaan hänen kanssaan! Minä menen nyt ottamaan vastaan virkamiehiä.


Naurahdin huvittuneena ja katsoin kun Polana käveli ohitseni Relgiä kohti. Hän pysähtyi vielä takanani. - Ja minulla on sinulle vielä asiaa, Kheldar! hän sanoi ennenkuin lähti ja laittoi oven kiinni niin että jouduin menemään peremmälle.


Kävelin peremmälle ja katsoin taakseni kun ovi taas avautui. Relg käveli sisään ja laittoi oven kiinni. Hän vältteli naisen katsetta ja käveli seisomaan viereeni. - Polana käski minun tulla tänne! hän murahti ahdistuneempana kuin ennen. - Ihan niinkuin minua olisi kiinnostanut...


Nauroin ja katsoin naista joka makasi sängyssä ja hän katsoi edelleen Relgiä. Osoitin peukalolla toista miestä vieressäni. - Älä välitä hänestä! Hän on uskovainen paska! selitin ja hymyilin Relgille ivallisesti.


Relg mulkaisi ensin minua ja sitten hän vilkaisi nopeasti makaavaa naista, kunnes hän käänsi taas katseensa muualle ja selvästi taas pidätteli itkuaan. Ei se hänelle niin rankkaa vonut olla!

Katsoin miestä joka oli minut pelastanut. Tiesin että hän oli se, hän tuoksui samalta. Käänsin katseeni pois miehestä, en halunnut katsoa moista surua. Toinen mies nauroi ja katsoi minua. Pilkkasiko hän minua?

"Älä välitä hänestä! Hän on uskovainen paska!" tummahiuksinen pieni mies selittää ja hymyilee. Katson häntä ilmeettömänä.

"Onko Jumalaa olemassa jos hän tekee näin?" kysyn mieheltä nimeltä Relg ja vilkaisen itseäni.

"En usko niin." sanon miettien miltä minä oikeasti näytin. Otin kulhon jossa oli oranssia litkua ja haistoin sitä. Se tuoksui hyvältä. Katsoi metallista esinettä joka oltiin upotettu ruokaan ja nostin sen ylös keitosta. Katsoin sitä ihmeissäni ja viskasin lattialle. Ryystin litkua ja se maistui hyvältä. Se oli parasta ruokaa mitä olin koskaan syönyt.

"Mikä sun nimi on?" pieni nainen kysyy ja katson häntä.

"Esme de Ravin." vastaan ja juon ruoan loppuun. Laitan kulhon takaisin pöydälle ja katson heitä. He vaikuttivat kilteiltä, mutta en silti luottanut siihen naiseen ja lyhyeen mieheen. Hiukseni olivat jotenkin räjähtäneet ja käteni olivat likaiset niin kuin kasvoni. Selkääni sattui yhä, mutta istuin silti pedillä monta pehmeää tyynyä takanani.

Purin huultani ja pidin silmiäni kiinni. En halunnut kuulla kuinka tuo syntinen nainen oli pilkannut jumalaa. En halunnut edes katsoa häneen. Mutta mitä muutakaan olisin voinut? Avasin pian silmäni ja katsoin ahdistuneena jumalaa pilkannutta naista. Olin hetken pohtinut, tekisikö jumala niin? He olivat puhuneet jo vaikka mitä mutta jatkoin hänen jumalaa pilkkaavista sanoistaan. - Jumala tekee sen minkä näkee parhaaksi! murahdin hänelle ja tunsin katseeni ahdistuvan enemmän kun tapasin hänen katseensa. Käänsin pääni nopeasti muualle. - Jos jumala halusi sinun kuolevan niin sillä on pitänyt olla hyvä syy!


Nainen nousi paremmin istumaan ja peitto valahti hitusen alas, käänsin taas katseeni häneen koska halusin puhua hänen kanssaan, en tiennyt miksi mutta pakko minun oli jotenkin vain hänelle puhua. Hänellä oli räsyinen paita päällään, hitusen paljastavakin, ja taisin muuttu punaiseksi. - Peitä itsesi nainen! yskäisin tuskaisena ja käännyin katsomaan lattiaa.


Kuulin hänen naurahtavan, ja katsoin Silkkiä joka katsoi huvittuneena minua, ja sitten naista. Häntä ei näköjään häirinnyt se että tämän paita oli aika paljastava juuri nyt. Rääsyinen ja pajastava... Kuulin Esmeksi itsensä sanoneen naisen tuhahtavan ja hän nosti peittoa ylemmäksi. - Sinä olet outo... hän kuiskasi.


- Ja sinä olet syntinen! murahdin hänelle edelleen punaisena.

Vedin peittoa paremmin päälleni. En itsekkään pitänyt vaatteistani. Rikkinäinen ruma ruskea mekko, sitten vielä ne yhtä rähjäiset hiukset. Näytin varmaan hullulta eukolta joka yrittää kerjätä ruokaa ja kattoa pään päälle. Hän oli outo, no totta kai koska hän oli ihminen! Moitin itseäni ajatuksissani ja kerron hänellekkin kuinka outo hän oli.

"Ja sinä olet syntinen!" mies kertoo minulle punastuneena murahtaen. Syntinen? Mitä minä muka olin tehnyt? Hän alkoi ottamaan hermoille. Hymyilen itsekseni ja katson heitä.

"Mistä päin olet?" pieni mies kysyy ja hymyilen niin että valkoiset hampaani näkyvät.

"Muurien takaa." kerron ja toinen nainen vilkaisee miestä joka äsken puhui.

"Sen takia oletkin niin syntinen, etkä tiedä käytöstavoista mitään." tuhahtaa Relg joka vilkaisee metallista esinettä jonka olin viskannut lattialle. Katson häntä vihaisena ja nousen ylös sängystä. Kävelen hänen luokseen ja painan tämän seinää vasten kivusta huolimatta.

"Tässä sinulle syntiä veli!" huudan hänelle ja olen aikeissa sylkäistä hänen kasvoilleen mutta se toinen mies repii minut irti Relgin luota. Katson Relgiä uhmakkaana ja minut päästetään irti. Avaan oven ja nilkutan nyt keittiöön missä ruoka tuoksui. Voisin ottaa sitä litkua lisää.

Tärisin silminnähden. - Jumala minua auttakoon... mutisin hetken kuluttua kun nainen oli mennyt pois huoneesta. Silkki kastoi minua hitusen nyrpeänä ja hymyili sitten.


- Sinähän olet saanut ystävän, hän naureskeli ja lähti edeltäni naisen perään. - Hitusen oudon toisalta...


Katsoin naista joka etsi jotain keittiöstä ja murahdin. Syntistä käytöstä. Pian tajusin Polanan tulleen huoneeseen, hänkin oli syntinen. Kaikki naiset olivat! Polana katsoi Esmeä joka katsoi kattilaa. - Sinä et saisi olla vielä jalkeilla! hän torui naista ja hymyili lempeästi.


Esme ei vastannut vaan katsoi kattilan sisältöä. Polana huokaisi ja käveli Silkin luokse. Silkki naurahti. - Ystävämme tuola on hitusen outo tavoiltaan! hän kertoi Polanalle.


Polana katsoi Silkkiä kauan ja huokaisi. - Eikai tätä voi mitenkään sivuttaa... hän kuiskasi kuin tarkoituksena puhua itselleen. - Äitisi on täälä! hän selitti korottaen ääntään.


Silkki vapisi silminnähden ja muuttui kalpeaksi. Hänen naamansa näytti tuskaiselta mutta vakavalta. - Kuinka kauan hän on ollut täälä? hän kysyi tukahtuneella äänellä.


- Eilisestä asti! Polana kertoi. - Sinun pitää mennä katsomaan häntä!


Murahdin itsekseni ja ristin käteni välinpitämättömästi. Salakuunteleminen oli syntiä, ja olin sitäpaitsi ahdistunut. - Eikai sitä sitten voi välttää... Silkki huokaisi ja nielaisi kuuluvasti. - Hoidan sen alta pois vaikka heti!


Sitten Silkki käänsi katseeensa minuun. - Koita pärjätä näiden naisten kanssa hetki, hän kuiskasi ivallisena mutta edelleen kalpeana, ennenkuin lähti.

Tujotin oranssia hyvältä tuoksuvaa keittoa ja palasin hakemaan kulhoni. Palasin keittiöön ja ihmettelin miten saan ruuan kulhoon. Näin taas metallisen sauvan keitossa ja nostin sitä hieman. Sauvassa oli keittoa, tällä kai siirrettiin ruokaa toiseen paikkaan? Tyhmät ihmiset. Miksi eivät vain kaataneet sitä suuresta kulhosta pieneen kulhoon?

"Se on kauha." sanoo nainen jonka nimeä en tiedä.

"Ja tuo on ruokaa." sanon ja kaadan kauhalla keittoa pieneen kulhoon.

"Keittoa." sanoo nainen ja vilkaisen häntä kulmat koholla. Miksi niin paljon sanoja? Eikö sana "ruoka" riittänyt? Nilkutan pöydän ääreen ja istun tuolille. Huokaisen helpotuksesta. Pidän toista kättäni vatsani yllä jossa olivat Rainerin jättämät haavat. Nainen ojentaa minulle pienemmän kauhan. Otan sen varovaisesti ja tutkailn sitä. Näin omat kasvoni siinä, mutta väärin päin.

"Tuo on lusikka ja sillä syödään." hän sanoo ja alan syömään sillä lusikalla. Laitan lusikan kuitenkin pöydälle ja ryystän kupin tyhjäksi. Relg tuhahtaa ja mulkaisen häntä. Keittiö oli valkoinen niin kuin kaikki täällä.

"Et osaa edes käyttää ater-" hän sanoo ja sinkoan lusikan häntä päin.

"En niin." sanon vakavana ja väläytän hänelle ivallisen hymyn. Minun pitäisi kai levätä päivä tai kaksi. Siitä tulisi tylsää, varsinkin yksin. Mutta halusin mieluummin kävellä kuin maata sängyssä.

Murahdin ja jatkoin rukoiluani hartaana. - Relg! kuulin Polanan sanovan ja raotin toista silmääni rukouksen pysäyttäen.

Polana katsoi minua jotenkin kuivakiskoisena, ja hänen katsomisensa ahdisti minua. - Mitä? murahdin.

Polana vilkaisi Esmeä, sitä eläimellistä tulokasta, ja syntistä naista. - Älä ole hänelle noin ilkeä... hän pyysi minulta ja katsoi minua pyytävänä.

Käänsin katseeni pois Polanasta ja murahdin. Polanan katse tuntui ahdistavalta... Vilkaisin Esmeä, olin kai hitusen rujo, mutta hän oli syntinen ja pilkkasi jumalaani. - Onko pakko? kysyin innottomasti.

- Kyllä, sinun on! hän tiukkasi ja lähti paikalta.

Menin istumaan tuolille kasvot käännettyinä seinään, ja pöytä oli edessäni. Nojasin kyynärpäilläni pöytään ja huokasin. Ristin käteni taas ja jatkoin rukoilua. Kheldar oli ollut kauan poissa... En osaanut sano kuinka kauan, mutta näiden naisien kanssa aika tuntui pitkältä.

Kun Kheldar sitten vihdoin tuli, niin hän näytti masentuneelta. Hän matssi suoraan parin tynnyrin luokse ja otti ison lasin pöydältä mukaansa. Hän laittoi kukkaton tynnyrin päälle ja laittoi lasin tynbyyrin kyljessä olevan hanan kohdalle ja avasi hahan. Hänen lasiinsa tippui mukavan ruskeaa ja kuohuvaa olutta. Lasi oli hyvin suuri, ja Silkin jano taisi ollakkin iso. Hän huokaisi hitusen ja kaatoi olutta kurkkuunsa. Hän näytti vakavalta, ei suinkaan siltä vitsailevalta ja ivalliselta kuin yleensä.

Silkkikin ilmeisesti oli täysin syntinen. Juoda nyt olutta, alkoholillista ainetta! Minua kismitti olla näin syntisten joukossa...

Katsoin kuinka mies kaatoi itselleen juomaa, joka oli erikoisenväristä. Aivan niin kuin kaikki täällä. Minullakin oli jano mutta en ollut tajunnut kysyä missä täällä on joki. Tosin en minä jaksaisi kävellä minnekkään kauas.


"Onko täällä mitään juotavaa?" kysynkin ja hymyilen. Se pieni mies, jonka nimi oli Silkki naurahti.

"Noh, tässä ois sitä parasta juomaa joka tilan-"

"Juu, mitäpä jos joisit vaikka maitoa?" sanoo Relg noustuaan ylös ja kieltäen Silkkiä. Silkki hymähtää ja juo juomaansa. Relg tuo minulle kapeamman kulhon, mukin jossa on valkoista ainetta. Kiitän häntä ja maistan maitoa. Se oli makeaa ja maistui... hyvältä.

"Voidaanko me olla ystäviä. Relg?" kysyn hiljaa ja asetan läpinäkyvän mukin pöydälle.

"Olen kait.... pahoillani siitä miten olen käyttäytynyt tänään." sanon pahoitellen ja vältellen hänen katsettaan. Halusin vähemmän vihamiehiä, joten oli parasta pyytää anteeksi Relgiltä jonka kimppuunkin olin hyökännyt. Kai se johtui verensokereistani.